Katoin hetki sitten sarjan The Act, joka kertoi Gipsy Rose nimisen tytön tarinaa, joka murhasi poikaystävänsä kanssa oman äitinsä, koska ei nähnyt muuta vaihtoehtoa päästä ulos siitä vankilasta, jossa eli, jossa kaikki oli verhoiltu valheiden taakse. Tunnistin paljon tuttuja piirteitä sieltä täältä omasta lapsuudesta. Tytön äiti oli eronnut, todella taitava puhumaan ihmsille sekä osasi puhua tietyt asiat lapsensa syyksi, vaikka niissä ei totuuden perää olisi ollutkaan, tyttö kuitenkin uskoi ne.
Gipsyn äiti sai muun muassa uskoteltua isolle yhteisölle sekä tälle tytölle, että tyttö on todella sairas, kävelykyvytön ja kykenemätön toimimaan yksin edes arkiaskareissa. Tytön huonoa vointia hän ylläpiti lääkkeillä, tyttö kulki joka paikkaan pyörätuolissa ja äiti oli jopa laatinut tytölle oman potilaskansion diagnooseineen, joita ei oltu vahvistettu edes lääkärin toimesta. Etenkin tää viimeisin kolahti muhun henkilökohtaisesti. Ohjelma kaiken kaikkiaan kuulostaa uskomattomalta ja sitä miettii, miten tällänen on edes mahdollista, mutta narsisteilla on valitettavasti mielettömät voimat saada hyväuskoinen uskomaan heitä ja heidän tarinoitaan.
Haluan kertoo oman tarinani, jonka myötä toivon, että edes yksi Gipsy Rosen kaltainen tarina jäisi kuulematta ja pahan kohteelta kohteelta kokematta.
Olin pieni, ehkä 3-vuotias, kun sairastuin reumaan ja sen myötä myös krooniseen silmätulehdukseen, jota yhä 27 vuotta myöhemmin kannan mukanani. Asian kanssa on kuitenkin opittu elämään ja tällä hetkellä tulehdusta ei ole ollut reiluun 2 vuoteen. Joku, joka mun blogia on pidemmän aikaa lukenut tietää, että reilu 2 vuotta sitten myös katkaisin välit narsistiseen vanhempaan. Stressin tiedetään jo tieteellisesti vaikuttavat tulehduksen tilanteeseen. Se onko tulehdus rauhottunut välien katkasun myötä, sitä ei voi, kun spekuloida. Oma lääkäri kuitenkin oli sitä mieltä, että stressi on mun silmien tulehduksen tilan osalta näytellyt isoa roolia ihan alusta alkaen.
Lapsena mulle uskoltetiin, että oon allerginen lähes kaikelle, silti ainoa muistikuva allergiatesteistä oli, että oon allerginen timoteille, kissoille ja jyrsijöille. Tästä huolimatta se lista oli lyhyempi, mitä saan syödä kuin se mitä en saa. Lisäksi tää aiheutti sen, että mä oon ollut suurimman osan elämästäni todella nirso. Vasta nyt olen osannut alkaa kyseenalaistamaan näitä asioita ja kokeilemaan ruokia, joille mun piti olla allerginen. Jännä sinänsä, että mikään näistä ruoka-aineista ei mulle allergiaa aiheuta.
Toisen vanhemman luona lomalla muistan, kuinka sain syödä kaikkea ja kaikki rasvat, joita olisi pitänyt laittaa useasti, jätettiin pois. Sain olla tavallinen lapsi ilman rajoituksia. Se oli mulle vierasta ja myös pelottavaa, koska tiesin kotiin joutuvani valehtelemaan toiselle vanhemmalle, joka aina tenttasi tekemiset, menemiset ja sen, onko mut hoidettu niin, ku hän vaati. Mä, joka aina olin ihottumaa täynnä, paranin täysin näiden lomien aikana, vaikka kaikki tehtiin aivan päinvastoin, mitä narsistivanhemman mukaan laittamassa lapussa käskettiin. Oon ikuisesti kiitollinen siitä, että koin myös hetkiä lapsuudessa, jossa olin normaali lapsi. Tätä, kun nyt aikuisena pohtii, lääkärit aina mietti mikä mun ihoa vaivaa, eikä mitään järkevää selitystä löytynyt millekään oireille, vaikka testejä tehtiin, konsultoitiin alan huippuja ja kaikki hoidot kokeiltiin. Ainut asia mitä kukaan ei koskaan osannut ajatella oli stressi ja kotiolot. Söin kortisonia suun kautta, oli kortisonivoidetta, oli paksua rasvaa "atooppiselle iholle", you name it. Kaikki kokeiltiin ja tehtiin, mutta koskaan ei kyseenalaistettu "huolehtivaa ja aidosti välittävää" vanhempaa. Koskaan ei myöskään kyseenalaistettu sitä, miksi mulle ei annettu puheenvuoroa, vaan vanhemman annettiin vastata jopa multa kysyttäessä. Mua ei ollut. Olin asiakas, mutta todellisuudessa mulla ei ollut omaa ääntä tai identiteettiä. Olin vain narsistin identiteetin jatke, joka oli pidettävä otteessa vaikka vaan mun terveyden hinnalla.
Ulospäin oli kulissit kunnossa, kuten Gipsyn elämässä, mutta kotona oleminen oli, kuin vankilassa olis ollut. Olit sairas, erilainen kuin muut lapset, olit tiukasti valvottu, en ollu koskaan ikäiseni tasolla ja ennen kaikkea, mut opetettiin siihen, että ilman tätä narsistivanhempaa mä en elämässä pärjää. Tää aiheutti loppujen lopuksi todella vaikean läheisriippuvuuden, joka vaikutti mun ihmissuhteisiin myös näin aikuisena, mut se on ihan oma tarinansa. Tein ison työn itseni kanssa, että ymmärsin tän ja opin katkasemaan sen kierteen. Vaikka tänä päivänäkin silmätippoja menee, mutta vähemmän kuin koskaan ennen tän tulehduksen alettua, oon mä silti muuten terve ja elän ihan normaalia elämää.
Vaikka eletään Suomessa, hyvinvointi valtiossa, tapahtuu näitä tapauksia myös meillä. Asia mitä lääkärit useinkaan ei kyseenalaista fyysisten oireiden kohdalla, on henkinen puoli ja lapsen kohdalla kotiolot. Sen kerran, kun mä avauduin näistä lasten psykiatrille, kun tarkoitus oli aloittaa pidempi hoitojakso narsistin näin vaadittua, loppui käynnit heti alkumetreillä. Mä aloin avautumaan, musta tuli uhka rakennetuille kulisseille. Se oli hetki, jolloin mut piti saada hiljaseks ja pois sieltä, missä mua kuunnellaan ja hän ei ole läsnä. Tapaamiset oli tarkoitettu tukemaan mua, kun olin pitkäaikaissairas silmien vuoksi, mutta käynnit ottikin käänteen, johon narsisti ei ollut varautunut. Edes tässä kohtaa ei kukaan kyseenalaistanut narsistia, vaikka alkuun hän oli nimenomaan se, joka käynnit mulle vaati.
Kommentit
Lähetä kommentti